Hiljainen päivä taas tänään. Ilta tulee hiljalleen ikkunasta sisään. Miten kaunis iltarusko onkaan... Mutta valitettavasti olen jälleen täysin maassa... Kuten olen ollut jo pidemmän aikaa.
Tahtoisin vain repiä hiukset päästä ja jokaisen kynnen yksi kerrallaan. Haluan tehdä jotain kamalaa vain itselleni...
Vaikka viiltää koko vasemman käden täyteen pitkiä ja syviä viiltoja. Vain huutaa ja itkeä... Kuoria itseni ihostani ulos. Irrottaa raajat tuskallisesti verestävästä ruumiista. Minun tunnelini pää on musta. Valo sieltä on kadonnut vuosia sitten. Ei taida minulla olla onnellista loppua...
Voisin tällä hetkellä tosissaan irrottaa ihon sormistani niinkuin appelsiinin kuoren. En näe yhtään iloista asiaa elämässäni.. Minne se kaikki katosi? Miksei maailma halunnut hyväksyä minua, niinkuin kaikki muut? Niin monta kysymystä, muttei ainuttakaan vastausta. Minne elämänhaluni hukkui?
Luultavasti sinne surun ja tuskan pohjattomaan mereen, mistä ihmiset puhuvat. Se "meri" on valtava minussa. Olisipa joku, joka saisi sen kuivumaan edes sen verran, että näkisin pohjaan. Mutta siitä tuskin on toivoakaan.
Tai ehkä onkin...
Ilta saattaa kuitenkin päättyä hyvin, kun Lauri tulee huoneeseen ja istuu viereeni. Hän halaa ja suutelee minua. Hymyillen hän sanoo ettei ole hätää. Hän puhuu minulle kuin lapselle, mutta pidän siitä. Oloni muuttuu turvallisemmaksi. Kun hän on aikansa minulle puhunut, hyppää kissamme varoittamatta jalkoihin. Siinä se kehrää ja puskee, kai lohduttaakseen. Kissahan vaistoaa surun. Ja kun se tyytyväisenä saa itsensä rullalle jalkopäähän, tekee se minunkin oloni onnellisemmaksi.
Lauri tulee viereeni nukkumaan. Nyt voisin jopa todeta, että olen tyytyväinen. Vähään aikaan ensimmäinen yöni kun en mieti mitä huomenna tapahtuu. En jaksa murehtia maailmaa tänään. Saan olla rauhassa kahden suloisen otuksen kanssa ja se tekee minut uskomattoman onnelliseksi.
Näin pelkästään yksi ihminen tai vaikka eläin, saa sinut tuntemaan itsesi kaivatuksi. Joksikin, jolla on ehkä tarkoituskin. Rakastan teitä... Rakastan...

Tämän taistelun voitin minä, mutta sota jatkuu taas huomenna.
En pelkää häviötä nyt. Voin pelätä sitä myöhemminkin. Silloin kun minulla on jälleen aikaa maailmalle. Tänä yönä maailma saa pärjätä omillaan...


Kirjoitettu Timpan omaan päiväkirjaan illalla 18.6.-07